Ensimmäisellä kerralla masennus tuntui siltä, että olkapäällä istuu joku lintu, ehkä korppi, jonka kynnet puristavat olkapäätä. Se raakkui, miten kaikki on huonosti, kuinka olen epäonnistunut ja miten elämästä ei tule yhtään mitään.
Näillä sanoin kuvailee masennusta Jenni , jonka kuva on ripustettu syyskuun ajaksi Kaarina-talon seinään. Hän on yksi Mielimaissa -näyttelyyn haastatelluista ja kuvatuista henkilöistä.
Mielenterveysongelmista kertova Mielimaissa on kahden valokuvaajan Jari Niemisen ja Vesa Tynin projekti, joka sai alkunsa viisi vuotta sitten Niemisen asunnolta Kaarinasta. Nieminen oli tuolloin toipumassa erittäin vaikeasta masennusjaksosta.
– Olin päättänyt tappaa itseni sinä päivänä, kun täytän 35, mutta sitä ennen päätin hakea vielä kerran tosissani apua. Syntymäpäivieni lähestyessä alkoi tuntua, että saatan ehkä sittenkin toipua ja jäädä henkiin. Halusin, että siitä hetkestä jää joku jälki, hän muistelee.
Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta Nieminen oli nähnyt Tynin kuvia ja pyysi tätä ottamaan itsestään muotokuvan. Sitä hän ei tiennyt, että heillä kahdella olisi jotakin yhteistä. Tynin tutoroppilas oli tehnyt vain joitakin kuukausia aiemmin itsemurhan.
– Ensimmäinen tapaamisemme kesti tuntikausia. Vesa kysyi, haittaisiko minua, jos se ei olisikaan pelkästään minun kuvani. Jos ottaisimme mukaan muitakin? Nieminen muistelee.
Pohjaton pimeys
Masennus saa minut tuntemaan oloni nollaksi, huonommaksi kuin kaikki muut. Se huutaa, että ei kannata yrittää, koska ei kuitenkaan onnistu.
Kaarina-talossa syyskuussa nähtävä näyttely kertoo masennukseen sairastuneiden ihmisten kokemuksista. Näyttelyyn liittyy myös syyskuussa Kaarina-talossa kuultava luento, jossa Nieminen ja Tyni kertovat projektista ja muotokuvien synnystä.
Heille on tärkeää, että masennuksesta puhutaan kaunistelematta ja niillä sanoilla, joita sairastuneet itse käyttävät. Masentuneen olotilaa on vaikea käsittää, jos sitä ei ole itse kokenut. Se ei ole jotakin, joka menee pois lähtemällä ulos tai tekemällä mukavia asioita.
– En tiennyt, miten pimeää pimeys voi olla ennen kuin sairastuin itse masennukseen. Ajattelin, että jos pystymme muotokuvilla ja teksteillä raapimaan edes pintaa niille, jotka eivät ole masennusta sairastaneet, Nieminen kuvailee.
Projektin tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ja murtaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja. Masentunut ihminen kuvittelee usein olevansa ajatustensa kanssa täysin yksin, mutta niin ei ole.
Etsin pakkomielteisesti kertomusta tai selviytymistarinaa, joka liippaisi läheltäkään omaa oloani. Halusin kokemuksen, että kuulun sittenkin joukkoon. En halunnut tuntea tätä kaikkea yksin.
Suoraa puhetta
– Se, että aloin puhua suoraan ja kaunistelematta masennuksestani ja itsemurha-ajatuksistani on kirjaimellisesti pelastanut henkeni, Nieminen toteaa.
Jos Mielimaiss a-projekti rohkaisee jotakuta puhumaan ongelmistaan tai hakemaan apua, se on Niemisen mukaan täyttänyt tehtävänsä.
Ensimmäisen näyttelyn jälkeen miehet saivat toistasataa yhteydenottoa ihmisiltä, jotka sairastavat masennusta ja halusivat kertoa kokemuksistaan. Eräs henkilö kiitti, ettei hän ole koskaan kuullut puhuttavan mielenterveysongelmista niin rehellisesti ja ketään tuomitsematta.
– Viestien määrä vahvisti ajatusta siitä, että olemme oikealla tiellä ja että tämä projekti kuuluu tulla tehdyksi. Siinä mielessä tietysti tuntui pahalta, että niin monella ihmisellä on tarve olla projektissa mukana, Tyni muotoilee.
Mielimaissa -projekti on kasvanut pikkuhiljaa ja mukaan on tullut lisää henkilöitä. Miehet ovat tarkkoja siitä, ettei projektiin oteta mukaan ketään, jonka sairaus on akuutissa vaiheessa.
– Emme ole mielenterveysalan ammattilaisia emmekä voi toimia kenenkään terapeuttina.
Monille projektiin osallistuminen on kuitenkin ollut terapeuttinen kokemus, koska he ovat saaneet kertoa tarinansa kenenkään tuomitsematta.
Elämää huolella
Yli puolet elämästäni mielialani on ollut enemmän tai vähemmän melankolinen. En osaa kuvitella, millaista on elää muuten. Parantumisella tarkoitan sitä, että pystyisin jollain tavalla rehellisesti tuntemaan, että olen onnellinen.
Nieminen on saanut projektista ja muiden ihmisten tarinoista apua omaan toipumiseensa.
– En usko kohtaloon, mutta oli aivan järjetön sattuma, että tutustuin Vesaan. Siitä kaikesta kärsimyksestä, mitä olen joutunut käymään läpi, syntyi tällainen projekti, mikä on ollut avuksi minulle ja toivottavasti joillekin muillekin.
Tyniä projekti on auttanut käsittelemään sitä, miksi hänen tutoroppilaansa päätyi itsemurhaan.
– En saanut koskaan mahdollisuutta auttaa häntä, mutta jos joku nyt tulisi kertomaan minulle masennuksestaan, osaisin suhtautua siihen ihan eri tavalla. Ehkä pahinta on yrittää piristää masentunutta, että hei sullahan on tuo valokuvaus tai ihana perhe.
– Masentunut on jo menettänyt ne kaikki, koska mikään ei tunnu miltään. Minä olen aina rakastanut soittamista ja juuri se tuntui älyttömän kipeältä, kun en saanut enää soittamisestakaan iloa, Nieminen myötäilee.
Itsemurhaa suunnitelleen Niemisen elämä näyttää huomattavasti valoisemmalta kuin viisi vuotta sitten, mutta masennus tulee aina olemaan osa häntä. Masennuksesta ei siinä mielessä voi koskaan parantua.
– Projektin henkilöistä Jussi sanoi hienosti, että pitää oppia elämään huolella niin, ettei päästä masennusta niskan päälle. Se on ihan totta ja siihen oppii. Pystyy ennakoimaan aallonpohjia ja ymmärtää paremmin, mitkä ajatuksista ovat minua ja mitkä sairautta.
Mielimaissa Kaarina-talon 2. kerroksessa 29.9. saakka. Osana näyttelyä Kaarina-salissa järjestetään to 15.9. klo 18 avoin keskustelutilaisuus, jossa tekijät kertovat projektista.
Jutun kursivoidut lainaukset on poimittu Mielimaissa-projektin tarinoista, jotka on kirjoittanut Tuomo Polo.
