Ei ole kuin runsas kuukausi aikaa, kun saimme kuulla lähes kyllästymiseen asti, miten Suomen presidentinvaalissa toiselle kierrokselle yltäneet Alexander Stubb ja Pekka Haavisto kehuivat vaalin olleen demokratian voitto.
Tuolloin asia saattoi tuntua itsestäänselvyydeltä, sillä näinhän demokraattisen vaalikoneiston pitääkin toimia: ehdokkaaksi voi esimerkiksi presidentinvaalissa lähteä, kunhan saa joko puolueensa tai kansan riittävän tuen taakseen. Ja äänestämäänkin pääsevät kaikki 18 vuotta täyttäneet. Sukupuolesta, sosiaalisesta asemasta tai esimerkiksi fyysisistä kyvyistä riippumatta.
Nyt, runsas kuukausi myöhemmin tuon ”itsestäänselvyyden” merkityksen ymmärtää paremmin. Asia konkretisoitui itärajan takana, kun Vladimir Putin valittiin Venäjällä jo kolmannelle peräkkäiselle ja kaikkiaan viidennelle presidenttikaudelleen musertavan ylivoiman saattelemana. Viime viikonlopun vaaleissa Putinin keräämä 88 prosentin äänisaalis tuntuu groteskilta, kun soraääniä on kuultu viime vuosina yhä enenevissä määrin myös itsevaltiaan omalta hiekkalaatikolta.
Vaalituloksen uskottavuutta nakertavat lukuisat mielenosoitukset Venäjällä vaalien alla, mutta myös ovensuukyselyt ulkomailla äänestäneiden venäläisten parissa. Putin on varmasti edelleen monen venäläisen suosima valinta, mutta demokratian liittäminen maaliskuussa nähtyyn irvokkaaseen vaalinäytelmään on kuin sovittaisi sialle rusettia.
Vaikka Suomeakin riivaavat parhaillaan laajat lakot, eikä tulevaisuus näytä kovin aurinkoiselta, on yksi peruspilari edelleen ilahduttavan tukevasti pystyssä. Täällä uskaltaa ja saa sanoa, sekä voi vaikuttaa asioihin. Itsestäänselvyys, joka ei ole lainkaan itsestään selvää.