Muistan kuinka olympiakesänä 1952 pääsin ”kesälystille” Hyvinkäälle äitini siskon luokse. Sieltä matkasin toisten lasten kanssa Hesaan olympiaviikolle, joka muistetaan ainakin sateistaan. Meitä ne eivät haitanneet.
Liikkuessamme kaupungilla meitä vastaan tuli ”värjättyjä ihmisiä”. He nauroivat tuijotustamme ja tulivat lähemmäksi, ottaen pikku-Toinin jopa syliinsä.
Minä, rohkeimpana laumasta, ojensin käteni yhdelle, kumartaen syvään. Hän aukaisi karkkipussit ja vilkutellen erkanimme. Setä, joka meitä johti, oli kova urheilumies ja sanoi minulle: ”Mies, jota kättelit, oli Parry O’Brien, kuulantyönnön kultamitalisti”. Tällä tiedolla minä lämmittelin pitkät ajat. Eikä rasismista ollut tietoakaan. Ystäviä oltiin ja karkkipaperitkin taltioitiin.
Kului yli 70 vuotta ja taas oli kyseessä ”kaukainen ystävä”. Sain usein huomautuksia siitä, että en ollut käynyt koskaan Järvi-Suomessa, muilla maailman vesillä kylläkin.
Aioin paikata häpeän ja sanoin lähteväni yli 500 kilometrin päähän Savoon kalastamaan. Kysymyksessä eivät olleet mitkään Tinderit tai Tanderit. Pieni tarkistus vaan, kuka siellä on ”kalaoppaana”.
Ja olihan niitä järviä. Ja sitten tuli Syväri eteen. Ja sieltä oli parkkipaikalle noussut Veden Neito. Hän katsoi minua silmiin ja se oli siinä.
Kalastusvälineet unohtuivat, mutta ei niitä enää tarvittukaan. Kun minulta myöhemmin kysyttiin, että saitko kalaa, niin vastasin: sylin täydeltä. Koskaan ei hätävalhe ole ollut näin tosi.
Paluumatkalla vanha Ford hyrisi. Se jo pelkäsi, että ajauttaako tuo nahjus koko loppuikänsä sitä kyljellään.
Kalevi Pirttijärvi